Pitkästä aikaa olimme viime viikonloppuna vähän vähemmän flunssaisia ja ehdimme tehdä kivoja juttuja! Kävimme kavereiden kanssa puistoilemassa sekä myös kyläilemässä, ja tuli ihan sellainen fiilis, kuin olisi palattu ajassa taaksepäin reilu vuosi eli siihen aikaan, kun oltiin vielä lasten kanssa kotona ja nähtiin kavereita paljon ja usein. Jotenkin koko syksy on mennyt ihan sumussa - arjen kiireissä ja suureksi osaksi myös flunssassa. Ja juuri kuin ehdin ajatella, että ihanaa, nyt se jo vähän helpottaa, niin eiköhän Lotalla ollut tänään taas vähän lämpöä...
Viikonloppuna ehdittiin nähdä myös Lotan kummien pientä vauvaa, joka kasvaa jo hurjaa vauhtia ja kohta se pikkumies jo varmaan käveleekin ennen kuin huomataankaan...! Ihana seurata vierestä näiden pienten vauvojen tuhinoita (lasten serkkutyttökin kun on sen muutaman kuukauden ikäinen, ja muutamalle kaverille on tulossa vauvoja alkuvuodesta), ja jännä samalla huomata, miten paljon vauva-asioita sitä on jo ehtinyt unohtaa!
Ihan kuin siitä olisi monta, monta vuotta, kun meillä tuollaisia tuhisevia nyyttejä on ollut, vaikka ei siitä ole kuin puolitoista vuotta, kun Roni ei vielä kävellyt... Jotenkin kuitenkin niitä pikkuvauva-aikoja ei ihan kauhean paljon kaipaa, vaikka ihania nämä pienet ovatkin, ja tietysti aivan mahtavan ihania ja ikimuistoisia hetkiä on lasten vauva-aikoihin sisältynyt... Nyt on kuitenkin tavallaan jo ihan kauhean helppoa, kun meillä ei tarvita enää vaippoja, eikä ruoka- ja päiväuniajatkaan ole niin tarkkoja, ja lasten kanssa voi jutella ja heitä ymmärtää, ja he osaavat kertoa mitä ihmeellisempiä tarinoita ja tehdä tarkkoja havaintoja ja vaikka mitä! Vaikka kyllä se varmaan niin on, että se hetki, jota parhaillaan eletään, on aina se paras!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti