Syyskuulumisia

Syksy on edennyt jo pitkälle, ja lapset ovat olleet jo neljä viikkoa päivähoidossa - ja minäkin olen ollut töissä saman ajan. Aika on mennyt hirveällä vauhdilla, mutta paljon on ehtinyt tapahtuakin: Roni on alkanut puhua entistä enemmän, Lotalla on alkanut vesipeuhu-uintiharrastus, molemmat lapset ovat alkaneet taas nukkua yöt hyvin (ihanaa!), Lotta on oppinut kirjoittamaan oman nimensä ja tekemään kuperkeikkoja, on käyty Särkänniemessä ja ehditty nähdä kavereitakin. Ja kaiken melskeen keskellä on lähes päivittäin nautittu mummun poimimista mustikoista piirakan muodossa – nam!

Ensimmäinen työ- ja hoitoviikko sujui meillä melko leppoisasti, mutta seuraavalla viikolla minun työmatka ja muutamat iltakokoukset sitten sekoittivatkin arkea tehokkaasti. Ja sitähän tämä sitten tästä eteenpäin on – perheen, töiden, harrastusten ja muiden menojen yhteensovittamista. Onneksi meillä on ihanat isovanhemmat, tädit ja muut läheiset, jotka ovat tärkeänä apuna arjessa – eihän tästä mitään ilman heitä tulisikaan…!

Päivähoidon aloitus on sujunut meillä melko hyvin. Ensimmäisinä viikkoina Roni jäi vähän perään itkemään, mutta nyt pikkumies jo suuntaa heti kohti autoleikkejä, ja vain pikaisesti heilauttaa sieltä hyvästiksi minun lähtiessäni. Iltapäivällä kotiin tultuamme Roni painelee touhuilemaan omiaan, ja vaikka alkuun oli selvästi enemmän itkua, huutoa ja kitinää, niin nyt niistä ei näy merkkiäkään – siis tässä kohtaa päivää. Ronilla tosin on toinen uusi mielenosoitusjuttu kehittynyt: pikkumies polkee molempia jalkoja lattiaan, jonka jälkeen ei suinkaan heittäydy maahan makaamaan mieltä osoittaakseen, vaan rauhallisesti asettelee itsensä lattialle pitkälleen ja siinä sitten jatkaa kiukuttelua…

Lotalla tuntuu hoitoon sopeutuminen olevan vähän vaikeampaa, tai ehkä se vaan ilmenee nyt sitten enemmän viiveellä. Joinain päivinä tuntuu, ettei neiti muuta teekään kuin kitisee ja kiukuttelee, ja joka ikisestä asiasta alkaa jonkin asteinen meteli. Liekö se sitä, että siellä hoidossa Lotta on koko päivän reipas, iso tyttö, ja sitten kotona homma lähtee ihan toiseen suuntaan…? Vai onko pienellä vaan ikävä äitiä? Vai uhmaa? Ja rajojen hakemista? Ja normaalia kasvua ja kehitystä? Ja kaiken muun lisäksi äidillä vaan känkkäränkkäämisen sietokyky vähentynyt? Ja pinna kireämmällä…?

No, kaipa tämä uusi arki vaatii vielä totuttelua ja sopeutumista meiltä kaikilta…